Tämän haluan Sinulle kertoa

Sinulle, joka luit edellisen päivitykseni: kiitos. En ole koskaan ennen saanut niin paljon palautetta kuin mitä sain sen postauksen jälkeen. Ja palaute on ollut positiivista, todella rohkaisevaa. Sydämeni särkyi hyvällä tavalla niitä lukiessa. En ajatellut, että koulukiusaaminen nousee siitä niin vahvasti esille, koska en ollut tarkoittanut sitä niin. Ajatuksenani oli puhua rakkaudesta ja siitä, kuinka epätoivoisessakin tilanteessa kannattaa yrittää, koska vaikka siitä ei seuraisi mitään, se kirpaisee hetken, mutta jos et edes yritä tehdä asialle mitään, se voi kirpaista koko loppuelämän ajan.

Kun olen puhunut koulukiusatuksi joutumisesta, saan usein vastauksena kuulla toisen ihmisen samankaltaisen tarinan. Se särkee sydämeni surullisella tavalla. Oikein puristaa niin, että tekee mieli vain halata toista ja sanoa, että hän on arvokas ihminen. Maailmassa on paljon hirveitä asioita, kuten sairauksia eikä niille välttämättä voi mitään. Mutta kiusaaminen on yksi turhimmista asioista, mitä maa päällään kantaa. Kiusaamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä, ei pienintäkään tolkkua. Miten joku/jotkut voivat olla niin mielipuolisia, että kuvittelevat voivansa kohdella jotakin ala-arvoisesti. Muistan kerran kysyneeni yhdeltä ylimieliseltä kiusaajalta, joka tuli minun ja siskoni luokse meidän seistessä bussipysäkillä koulupäivän jälkeen, että onko heillä joku ongelma, vai miksi he kiusaavat meitä. Sain vastauksena kuulla, kuinka punastuin. Heillä selvästi oli joku ongelma.

Kiusaaminen oli pääosin henkistä laatua. Sanoja ilkeillä äänenpainoilla, haukkumista. Tunneilla minun ja siskoni pulpetille heiteltiin karkkeja, joita oli puoliksi syöty ja meidän annettiin ymmärtää, että olemme rumia ja noloja ihmisiä. Siskoni takki varastettiin yhden tunnin aikana eikä hän saanut sitä koskaan takaisin. Pahimmat kiusaajat olivat poikia. Oli joitakin tyttöjä, jotka puhuivat paskaa selän takana ja meille hihiteltiin eikä liikuntatunneilla haluttu joukkueeseen. Sellaista ulkopuolelle sulkemista. En olisi halunnutkaan kuulua heidän porukoihinsa, halusin vain olla rauhassa.

Tuntuu, että olen nyt viime päivinä palannut yläasteaikaan todella voimakkaasti ja jollain tavalla se on ollut ahdistavaa. Onneksi olen nyt onnellinen ja elän elämää, jota haluan, joten se tekee helpommaksi ajatella sitä synkkyyttä ja pelkoa, joka sisälläni elin jokaisen päivän yläasteella. Nyt haluan hetkeksi jättää asian kokonaan taakse ja varmistua siitä, että kaikki haavat on tikattu umpeen ja uutta ihoa on kasvanut tilalle. Ja toivon, että tikit ovat sulavaa materiaalia, jotta asioiden miettiminen ei satu yhtä paljon kuin niiden kokeminen. Haluan keskittyä tulevaisuuteeni ja tehdä siitä valoisan ja saada unelmani toteutettua.

Lukioaikana löysin elämääni rauhaa, jonka toivon pysyvän minussa hautaan asti. Luotan elämään ja ennen kaikkea itseeni, vaikka usko joskus horjuukin.

I decided long ago
Never to walk in anyone´s shadow
If I fail, if  I succeed
At least I lived as I believe
No matter what they take from me
They can´t take away my dignity

Näin laulaa Whitney Houston kappaleessaan Greatest Love Of All. Tunnen sen sopivan tähän. Olen menossa elämässäni eteenpäin ehjänä ihmisenä ja olen siitä kiitollinen. Nykyään huonot päivät ovat hyviä harvinaisempia ja tiedän, että uskallan elää näköistäni elämää. Vaikka haluan tulla vieläkin rohkeammaksi ihmiseksi ja pystyä arvostamaan itseäni hitusen verran enemmän. Ennen toisten ihmisten seura sai itsevarmuuteni katoamaan taivaan tuuliin, mutta nykyään niin käy harvemmin. Enää en pelkää kohdata tilanteita, joissa ennen epäonnistuin ja, jotka tuottivat suurta ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta.

Nyt on sunnuntai ja huomenna viikko alkaa taas alusta. Odotan sitä innolla. Mutta kaikki eivät odota. Tälläkin hetkellä joku pieni olento miettii, kuinka selvitä ilman mustelmia seuraavista koulupäivistä, tai ehkä hän ei uskalla mennä kouluun ollenkaan. Ehkä hän miettii, haluaako hän mennä koskaan enää minnekään. Olisiko parempi vain kuolla pois. Sitä ne kiusaajatkin kai haluavat. Toivon, ettei kenenkään ikinä tarvitsisi ajatella noin. Kiusaaminen on anteeksiantamatonta, sanoinkuvaamattoman julmaa ja epäreilua. Siinä ei ole mitään oikeutettua.

Jossain taas joku miettii, kuinka nöyryyttää uhriaan huomenna. Miten saada hänet tuntemaan itsensä vieläkin ala-arvoisemmaksi kuin viime viikolla. Pitäisikö lyödä kovempaa. Heittää sen tavarat asfaltille ja lopuksi heittää se niiden päälle. Käskeä jotain pitämään siitä kiinni niin, ettei sillä ole mitään mahkuja. Kun hänen vihansa on purkautunut näihin mietteisiin, hän murenee oman elämänsä suruun. Siihen, kuinka yksin hän on. Kuinka tylsää ja merkityksetöntä kaikki on. Onko hän turha ihminen? Ei, hän ei ole turha ihminen, mutta hänen kiusaamistekonsa ovat.