Uusi koti, uusi elämä(kö)

Nyt on muuttorumba ohi ja olen siitä onnellinen. Aina aluksi, kun rupeaa pakkaamaan on innostusta ilmassa ja kihelmöivää kutkutusta vatsanpohjassa. Saa heittää pois vanhoja tavaroita ja vaatteita, (ostaa uusia tilalle), suunnitella uuden kodin sisustusta ja jättää vanhaa elämää taakseen. Viikko ennen muuttoa on ikään kuin välitilassa: vanha koti näyttää sotkuiselta ja "puretulta", mutta uusi koti on vielä koskematon. Pitää päättää, kuinka paljon keskittyy menneisyyden ikävöimiseen, ja kuinka innolla odottaa tulevaa uudessa ympäristössä.

Viime viikko tuntui tuhottoman pitkältä, koska odotin muuttoa kuin kuuta nousevaa. Päätin jättää ikävöimisen vähemmälle. Pakkailin ja fiilistelin sitä, että kohta tää turkulainen on palannut juurilleen. Yritin ottaa Naantalista vielä kaiken irti ja kävinkin viimeisten päivien aikana rakkaimmissa paikoissani istuskelemassa ja haaveilemassa. Olen onnekas, että sain asua niin kauniissa kaupungissa. Se on kai ainut paikka, missä mieleni todella lepää.

Viime sunnuntaina äitini sitten saapui miehensä kanssa Naantaliin ison, sinisen pakettiauton kanssa. Ennen kuin he tulivat, olin jo aloittanut tavaroiden alas roudaamisen ja valuin jo siinä vaiheessa hikeä. Muutama tunti kaikkien tavaroiden kuljetuksessa vanhasta kodista uuteen vierähti, ja sitten lähdimme Ikeaan syömään ja shoppailemaan. Sain uuden sängyn, mikä on ihan jumalainen!! Sitten oli vielä lamppujen asennusta ja pientä hienosäätöä, kunnes muuttoapuni lähti takaisin Vaasaan, ja minä kauppaan ostamaan iltapalaa.

Hetkeksi tuli se sama fiilis kuin silloin, kun muutin 13 kuukautta sitten ekaan omaan kämppääni, kun jäin yksin, niin se haikeus. Koko päivän on hälinää ja sähläämistä ja sitten onkin ihan hiljaista. Siinä oli myös jotain rauhoittavaa.

Kävin maanantaina palauttamassa vanhan kotini avaimet, mutta se ei tuntunut oikein miltään. Ihmettelin sitä. Eilen illalla katsoin kuvia, joissa näkyi vanha kotini, ja silloin vierähti kyynel poskelle. Iski hirveä ikävä. Olen luvannut itselleni aloittaa uuden elämän, mutta eilen tuntui siltä, että olen luvannut liikaa. Minun pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi löytää sisälläni asuvan tyhjyyden tilalle jotain rakentavaa. Mutta eihän sellaista tehdä hetkessä?

Olen viime päivinä pystynyt tuottamaan paljon runollista matskua, mikä johtuu varmaan kaikista sisälläni myllertävistä tunteista. Olen ollut paljon yksin, sanoille saan puhua. Tarvitsen tunteilleni tulkin. Tällä hetkellä haen elämääni. Ehkä se ei olekaan uusi muuton myötä, vaan sama vanha, mutta muutoksen mahdollisuus on parempi.

Tässä vielä kuvia muuttorumbasta!

Ja sitten kuvia uudesta kodista, tältä täällä näytti ekana iltana:

Ja nyt:

Olen onnellinen tästä kodista, ja ainakin tähän asti täällä on ollut todella rauhallista. Olen varma, että ajan kuluessa kiinnyn myös tähän paikkaan, ja tästäkin tulee minulle rakas koti. Täällä on hyvä olla <3 Mutta muuttaminen on kyllä ihan perseestä. Aion asua tässä vähintään seuraavan vuoden!!

Toivottavasti viikkonne on lähtenyt hyvin käyntiin!

<3:lla Nora