Aika mustaa muistot

Joskus niin. Sen tietää siitä, kun jälkeenpäin ajattelet elämiäsi hetkiä, etkä mistään hinnasta tahtoisi palata niihin uudestaan. Kun mietit, että miten oikeastaan jaksoit silloin. Pitikö sinun repiä itsesi vuoteesta aamuisin, vai luovutitko ja jäit sängynpohjalle makaamaan? Vai yrititkö kuitenkin? Jouduit kahlaamaan monet päivät sumussa. Kahlaamaan sumussa? Silloin on täytynyt olla todella raskasta.

Yleensä aika parantaa haavat ja kultaa muistot. Mutta joskus tapahtuu ihan päinvastoin. Aika mustaakin muistot. Sitä ei pidä pelästyä, vaan toivoa, että juuri sillä hetkellä elämäsi tuntuu hyvältä ja olet turvassa. Ehkä on itsesuojeluvaistoa yrittää uskotella itselleen elämässään ajassaan, että juuri sillä hetkellä kaikki on ok, tai vähintään niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta älä rakas ihminen tyydy vähään, tai valehtele itsellesi.

Etenkin lukiovuosistani on jälkeenpäin tullut hieman mustempia kuin ajattelin. Luulin silloin olevani rohkeampi kuin olinkaan, ja uskovani itseeni enemmän kuin uskoinkaan. En haluaisi palata niihin vuosiin enää koskaan. Yläaste oli koulumaailmassa karuinta aikaa elämässäni, mutta lukioaika pelottavinta henkilökohtaisessa elämässäni.

Ensimmäisenä lukiovuotena olin naurettavan ujo ja epävarma. Mutta mitä muuta voi kiusatulta tytöltä odottaa? Ehkä varautuneeseen käytökseeni oli hyvä selitys, mutta kärsin siitä, että pelkäsin muita. Jokainen katse minuun merkitsi halveksuntaa. Jokaisessa keskustelussa sisuksiani tärisytti epävarmuus. Tahdoin tutustua ihmisiin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna tahdoin silloinkin vielä olla enemmän turvassa omassa maailmassani. Tahdoin olla yksin, koska olin tottunut siihen. Mutta tuttuus ei kaikessa turvallisuudessaan aina olekaan hyvinvointia tukeva asetelma.

Lukion ensimmäisen vuoden aikana aloin myös joutua solmuun fyysisen minäni kanssa. Ajauduin ensimmäiseen vartalokriisiini, josta syntyneet ahdistukset aloittivat helvetin elämässäni, jota kesti koko lukion toisen vuoden ajan, kolmannenkin. Sairastuin syömishäiriöön. Ensin en sitä tietenkään itse nähnyt, vaan olin kiitollinen, että sain otteen vartalostani. Pystyin hallitsemaan itseäni, enkä antanut vartalokriiseilylle valtaa. Niin silloin ajattelin.

Jälkeenpäin asiaa ajateltuna, olin onnettomampi kuin koskaan, eikä tosiasiassa mikään ollut hallinnassani. Kuihtuva olemukseni teki minut vain masentuneeksi, ja elin kuplassa, jonne mahtui vain kaksi asiaa: ruoka ja liikunta. Olin kylmä ja täysin voimaton elämään. Silloin luulin, että olin vienyt itseni hyvään paikkaan, jossa olen aina turvassa. Mustempaa paikkaa en tiedä. En synkempiä ajatuksia.

Kolmas lukiovuosi oli rankka, koska anoreksiasta toipuminen oli pelottavaa, mutta samalla vahvistavaa. Yo-kirjoitukset olivat stressaavia ja lukuloma meni aika levottomissa tunnelmissa. Tiesin jo silloin, että olisin voinut valmistautua paremmin, etenkin kielten kirjoituksiin. Mutta se ei haittaa enää, koska olen jo päässyt yliopistoon. Lukioaikaani mahtui myös työsuhde, joka kuormitti henkisesti todella paljon ja päättyi lopulta katkeransuloisesti.

Kaikkien näiden syiden vuoksi en haluaisi enää palata elämään lukioaikaani, ja tällä kertaa olen kiitollinen, että joku asia maailmassa on mahdotonta. Minun on keskityttävä vain nykyaikaan. Kaikki koettelemukset ovat kuitenkin lopulta vahvistaneet minua, joten siinä mielessä niistä on ollut hyötyä. Olen parhaani mukaan yrittänyt oppia tekemistäni virheistä, jotta tulevaisuuteni ei olisi jo etukäteen mustalla maalattu. Aika näyttää, miten seuraavista vuosistani jälkeenpäin ajattelen. Mutta kuten jo alussa kirjoitin, on vain oltava tyytyväinen tässä hetkessä, eikä liikaa miettiä, miten tulevaisuudessa ajattelee menneisyydestään. Ja mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä nyt ajattelen lukiovuosistani? En enää elä sitä aikaa.

Jos elät kuormittavien ajatusten vankina, niin heitä ne sinne, missä pippurikaan ei kasva. Olet ansainnut vapauden, et taakkaa harteillasi. Älä mustaa tulevaisuuttasi, vaikka menneisyytesi olisi enemmän harmaata kuin kultaa. Elämäsi nyt ja tulevaisuutesi voivat olla mitä vaan!

<3:lla Nora