Minä pelkään puhua. Avautuminen on antautumista omien heikkouksien armoille. Silloin joutuu kuuntelijan kynsiin, tuomitseeko hän sinut. Ehkä, ehkä ei. Todennäköisesti ei. Jos olet hänelle ihminen, hän ei tuomitse. Kaikilla meillä on luutuneet ruumiimme kaapeissa ja laatikoissa. Milloin ottaa ne esille, se on se kysymys.
Ja kenen edessä, kenelle? Tuletko rasittaneeksi toista avautumalla omista asioistasi vai osoittaneeksi luottamusta uskoutumisestasi? En halua tulla torjutuksi sen vuoksi, että paljastun keskeneräiseksi. Kiiltokuvani naarmuuntuu ja arvistani tulee näkyviä. Kenen edessä voin olla raavittu ja täynnä häpeää?
Harvojen. Edes ammattiauttajien edessä en pystynyt olemaan niin peloissani kuin oikeasti olin. Tunnen velvollisuudekseni suojella muita murheiltani, koska kuuntelijan taakka on raskas. Mistä tiedän, kuka minua haluaa kuunnella aidosti auttaakseen? Pelkään ihmisissä olevaa sisäsyntyistä itsekkyyttä. Sitä on minussakin. Loppujen lopuksi olemme täällä itseämme varten. Mutta vasta loppujen lopuksi, sillä tarvitsemmehan muita. Meissä on myös sisäsyntyistä rakkautta, joka pyrkii päästä jaettavaksi. Eikä sen tuhlaamista tarvitse pelätä, ei se lopu kesken. Elämä loppuu aina ennen kuin rakkaus.
Olen ihminen, jolta pitää kysyä, miten menee. Muuten en vieläkään uskalla puhua. Paitsi olen alkanut joskus joillekin. Ja se on helpottanut. En ymmärrä, miksi rakennan sisälleni padon, koska lopulta aina hukun. Ehkä en vajoaisi ihan pohjaan, jos edes joku tietäisi sukeltaa perääni. Mutta pelkään hukuttavani muutkin.
Elämä on itsensä voittamista. Jokainen päivä on omalla tavallaan haaste. Kuunnelluksi tuleminen on ihme. En kuitenkaan tahdo olla pessimisti ja kuvitella, että ihmiset vain ohittavat toisiaan. Kyllä on niitä, jotka pysähtyvät, tai edes vilkaisevat. Emme vain aina osaa välittää niin kuin pitäisi. Mutta yrittäminenkin lasketaan hyvyydeksi. Eikä aina tarvitse kysyä filosofisesti kuulumisia, vaan vaikka vain katsoa niin, että silmissä näkyy rakkaus.
-Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti