Paluu arkeen ankeaan. Ei oikeasti vielä, koska aion vähän fiilistellä joulua.

Huh huh. Kuukauden joululoma on nyt ohi ja tänään oli ensimmäinen opiskelupäivä tämän vuoden puolella. Olin valmistautunut yhden luennon päivään, mutta lopulta istuinkin kuuden tunnin edestä yliopistolla. Ei mikään kevyt paluu todellisuuteen. Mutta olen niin onnellinen siitä, että minulla on tässä periodissa keskiviikko ja perjantai päiviä, jolloin ei ole luentoja. Tykkään siitä, että saan suunnitella aikatauluni itse joustavasti ja kirjoittaa runoja vaikka koko yön eikä tarvitse miettiä herääkö ajoissa luennolle valvotun yön jälkeen. Ihan niin kuin lomalla....

Olin koko joululoman äidin ja sisarusteni luona ja voi että, kuinka nautin rennoista päivistä, jolloin sain lukea, syödä, ulkoilla, kirjoitella, katsoa elokuvia ja vain olla. Kaikkea tätä mielin määrin. Aion rentoutua hiihtolomalla yhtä antaumuksella, mutta sitä ennen tiedossa on niska limassa raatamista. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että joulu tuli ja meni ja nyt pitää taas vuosi odotella seuraavaa jouluruokailua. Onneksi otin paljon kuvia, niin joulufiiliksiin voi palata ihan milloin vain.

                                                Ilman joulurauhan julistusta ei tule joulua!

                                              Voisin syödä jouluruokaa vaikka joka päivä....

                                                    Kinkku on kunkku :P

                                                    Paula Koivuniemi tv:ssä <3

                                                    Leffaevästä.

                                                    Uusi vuosi.

                                                    Uuden vuoden jälkkäriherkut :P

                        Sain joulahjaksi silmäpussit. Lomalla ei nukuta, kun voi valvoa koko yön.

Oli todella haikeaa palata takaisin omaan asuntoon ja jättää rakkaat monen sadan kilometrin päähän. Myönnän, että itkin ihan hulluna, kun olin yksin kotona Vaasassa pakkaamassa :) Olen joskus kirjoittanut haikeudesta runoja ja silloin olen pitänyt sitä kauniina. Mutta kun sisällä kalvaa hirmuinen ikävä, ei haikeudessa ole mitään kaunista. Vasta, kun ikävä alkaa hellittää, ymmärtää, että haikeus on merkki siitä, että todella välittää ihmisistä, joiden kanssa on viettänyt aikaa ja talosta, jonka ovesta on astunut sisään purevasta pakkasesta kynttilöiden lämpöön. Mietin, että miten sopeudun taas tähän yksin elämiseen, kun olin lähes kuukauden perheeni kanssa, mutta yllättävän nopeasti tämä lähtee taas sujumaan. Ehkä sen ansiosta, että opinnot lähtivätkin niin vauhdilla käyntiin. Tuntuu, etten ole poissa ollutkaan.