Mukavuusalueen ulkopuolella

Kehittyäkseen on joskus poistuttava tutuista ja turvallisista ympäristöistä ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Se voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Se voi myös olla äärimmäisen antoisaa, vaikka sen saattaakin huomata vasta, kun on jo selviytynyt vastaanottamistaan haasteista. Olen tällä viikolla joutunut kohtaamaan kaksi kertaa tilanteen, jossa olen ennen tuntenut melkeinpä pakokauhua. Joudun nimittäin tällä periodilla osallistumaan yliopistossa englannin kurssille. Meillä on joka viikko helmikuun loppuun asti kaksi englannin luentoa viikossa, tiistaisin ja torstaisin.

Olen pelännyt tätä jo useamman kuukauden ajan ja miettinyt, miten ihmeessä selviän tästä. Ylioppilaskirjoituksissa tavoitteenani oli vain päästä läpi englannista ja siihen nipin napin pystyin. Koulussa olevista englannintunneista on jäänyt vain sellaisia muistikuvia, että vilkuilin jatkuvasti kelloa ja toivoin ajan kuluvan nopeasti. Joskus pärjäsin paremmin kuin odotin, mutta lähes aina tunsin älytöntä epävarmuutta englannin tunnille mentäessä. Ja siellä istuessa. Aina kun opettaja vaihtoi kielen suomesta englantiin, tuntui että kaikki vähäinenkin osaaminen poistui mielestäni enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Olin joillakin enkun tunneilla yksin, niin etten tuntenut muita kauhean hyvin ja silloin aina pelkäsin, että keneltä kysyn, jos en ymmärrä esimerkiksi sitä, mitä tuli läksyksi. Myös puheharjoitukset olivat pahoja, etenkin, jos kaverit oli eri ryhmässä.

Nämä ajatukset mielessäni menin yliopiston ensimmäiselle englannin kurssilleni. Mietin, että tämän tunnin jälkeen on taas yksi tunti vähemmän englantia. Sitten se alkoi. Meillä on ihana opettaja. Hän on englantilainen ja kertoi, ettei osaa suomea hirveän hyvin. Hän sanoi ymmärtävänsä, kuinka pelottavalta meistä voi tuntua puhua englanniksi. Teimme harjoitteita ja aika kuluikin yllättävän nopeasti. Kun luento päättyi, mulla oli hyvä fiilis. Ei se ollutkaan niin hirveää.

Torstai-aamuna taas mentäessä englannin tunnille mun sydäntä puristi hieman. Yritin muistella ensimmäistä luentoa ja sitä, kuinka siellä oli jopa kivaa?! Tuntimme alkoi sillä tavalla, että meidän piti nousta ylös penkeistä ja jokaisen piti vuorollaan laulaa englanniksi se, mitä oli sinä aamuna tehnyt. No ei oikeesti, vaan meidän piti kyllä nousta ylös penkeistä, mutta oli mentävä jonkun tyypin luokse ja small talkata. Aluksi mietin, että apua, toivottavasti siitä ei tule kiusallista ja ei siitä tullutkaan. Ihmeen hyvin sekin sujui. Tämän luennon jälkeen olin vakuuttunut siitä, että mä selviän tästä kurssista. Ihan varmasti. Tuleva ruotsin kurssi on sitten asia erikseen....

Aion yrittää olla rohkea enkä päästää epävarmuutta päälle, koska itseluottamuksen puute on varmasti yksi suuri syy siihen, miksen uskalla käyttää englantia, vaikka ihan varmasti osaan enemmän kuin uskonkaan. Tavallaan harmittaa, että olen yläasteelta lähtien hokenut itselleni, ettei mulla ole kielipäätä ja siksi en ole myöskään panostanut kielten opiskeluun. Ei se helppoa missään tapauksessa ole nytkään, mutta ainakin asenne on oikeampi. Tärkeintä mulle on nyt todistaa itselleni, että pystyn tähän ja luottaa, etten ole niin tyhmä kuin kuvittelen.

Koska joskus on sallittava itselleen herkkupalkinto haasteen jälkeen, niin torstaina kävin kaupassa ostamassa ihania herkkuja:

Nyt mulla on opiskelun täyteinen viikonloppu edessä, mutta aion tehdä sen mahdollisimman rennosti ja katsoa myös hauskoja tv-ohjelmia, joiden ajaksi saan laittaa aivot narikkaan. Siellä ne taitavat vielä olla edellisen kerran jäljiltä.... ;)

Ihanaa viikonloppua kaikille raskaan työn raatajille!