"Mieli on kamala ase"

Katsoin vähän aikaa sitten elokuvan Illallinen idiooteille ja siinä sanottiin, että "mieli on kamala ase". Sitä ei sen syvällisemmin elokuvassa pohdittu, vaikka elokuva olikin jopa koskettava nimestään huolimatta. Tai ehkä juuri siksi ;) No mutta, tarkoitukseni ei ole kirjoittaa leffa-arvostelua, vaan ajatuksiani mielen kamaluudesta, joka voi aiheuttaa henkisesti yhtä pahaa jälkeä kuin aseen luoti fyysisesti.

Olen ollut todella ujo ihminen nuoruudestani lähtien ja usein puhuin äidilleni pelosta kohdata muita ihmisiä ja pärjätä itsevarmasti sosiaalisissa tilanteissa. Muistan, kuinka äiti kerran sanoi, etteivät ne muut ihmiset ole tässä maailmassa se ongelma eli se, uskaltaako heidät kohdata, vaan oma mieli. Sen kohtaaminen ja itseään silmästä silmään katsominen on se juttu tässä elämässä. Pärjäätkö itsesi kanssa? Ajatustesi ja tunteiden? Aina se ei todellakaan ole helppoa.

On uskomatonta, kuinka ihminen pystyy huijaamaan itseään. Se voi olla joko positiivista, mutta usein itsensä huijaaminen tarkoittaa minulle negatiivista asiaa. Itselleen voi hokea, että "olen tyhmä ja ruma, ei kukaan halua olla mun kanssa. En mä kiinnosta ketään". Voi aliarvioida itsensä ennen kuin muut tekevät sen. TAI ehkä he eivät tee sitä ollenkaan, mikä on hyvin todennäköistä. Kaikki on vain omassa mielessään tapahtunutta itsensä huijaamista pelkoon omasta turhuudesta ja mitättömyydestä. Mieli voi olla kamala ase, tappavakin.

Kun osaa käyttää asettaan oikein ja pystyy luottamaan itseensä sekä rakastamaan itseään, on muiden ihmisten kohtaaminen helpompaa. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi. Saattaa kuulostaa pelottavalta, itsekkäältä, mutta ah, niin kerta kaikkisen vapauttavalta. Olemme vastuussa itsestämme ja omista tunteistamme. Kukaan ei voi määrätä meitä ajattelemaan tietyllä tavalla, vaikka tietenkin on olemassa esimerkiksi psykologista apua syömishäiriöiden tai muiden psyykkisten sairauksien hoidossa, joissa ajatukset eivät kohtaa todellisuutta. Elämä opettaa ja erilaiset kokemukset kasvattavat psyykettämme tietynlaiseksi, mutta muutos on aina mahdollista. Onneksi.

Nyt kun elän elämässäni vaihetta, jossa vietän paljon aikaa itseni kanssa, on tullut pohdittua omaa suhtautumista elämään ja kaikkeen siihen liittyvään aikalailla. Joskus tuntuu, että ase ohimolla joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät heti tunnu omilta tai on käyttäydyttävä tietyllä tavalla, koska nyt on aikuinen. Joskus pitää hyväksyä tylsyys ja se, ettei kotona aina odota suklaapähkinät (,kuten tänään), vaan on elettävä enemmän arkea ja hoidettava velvollisuudet, kuten opiskelut. Joskus se tuntuu karulta, kun haluaisi, että aina on vaan ihan super-uber-ylimahtavaa ja inspiroivaa ja luovuus kukoistaa. Mutta välillä on hetkiä, kun kynästä puristuu paperille vain haaleita viivoja, jotka ovat yhtä ohuita kuin sen hetken usko elämääni, mutta mieleni sanoo, että niistä hetkistä noustaan aina. On hyväksyttävä, että välillä kuljetaan heikoilla jäillä eikä olo ole itsevarmin, mutta pääasia on, ettei huku. Ja uskokaa tai älkää, hukkua voi myös vahingossa. Niin ettei kukaan huomaa, kun katoaa äänettömänä veden alle, kun on ollut liian uhkarohkea tai välinpitämätön. Pidetään huolta rakkaistamme ja varmistetaan, etteivät hekään käytä asettaan väärin. Vaikka mieli on kamala ase, ei sillä tarvitse ampua.