Muutun koko ajan. Tahtoisin käyttää sanaa "kehityn", mutta en tiedä, voiko kaikesta muuttumisesta puhua kehityksenä. Riippuu siitä, täytyykö kehityksen olla ainoastaan hyvää?
On luonnollista olla eri ihminen elämän kuluessa. Tai oikeastaan sama ihminen muuttuneessa minuudessa. Minuus on ainoa pysyvä asia meissä ja sekin muuttuu. Mihinkään ei voi luottaa. Itseensä pitäisi voida, mutta en mä ainakaan pysty.
Ei ole pelkästään paha asia kokea muutoksia ihmisenä. Niitä voi kokea itsensä ja muiden suhteen. Ja sen suhteen, miten oma olemassaolo värittyy ja todellistuu. Heti kun ajattelee elämäänsä tietoisemmin, on jotenkin vahvemmin olemassa.
Mutta liiallinen tietoisuus voi johtaa liialliseen kriittisyyteen. Eihän meistä kukaan tahdo omaa olemassaoloaan kyseenalaistaa? Sellaiseen muutokseen ei kannata tähdätä. Me ollaan olemassa vähemmälläkin miettimisellä.
Outoa, miten välillä on niin tyytyväinen siihen, kuka on, ja sitten yhdessä hetkessä on niin onneton. Ja se ristiriita, kun itse pitää itsestään, mutta tuntuu, että muut eivät. Ja päinvastoin. Kuinka nopeasti minuus voi muuttua? Vai puhutaanko tässä nyt sittenkin vain käsityksen muuttumisesta? Siitä, että itsensä käsittää lyhyelläkin aikavälillä eri tavoin, mutta minuus ei siinä ajassa ole muuttunut?
Ehkä ne ristiriidan hetket omasta itsestään ovat alkusointuja minuuden muuttumiselle. Kun tarpeeksi kokee tietynlaisia tunteita ja ajatuksia, niin aletaan mennä kohti muutosta. Siinä tapauksessa pitäisi yrittää ajatella rakentavasti ja tuntea armollisesti. Vaikka tuntuu pelottavalta ajatella sitä jatkuvaa muutosta, mitä meissä jokaisessa koko ajan pikku hiljaa tapahtuu, niin lohdullisempaa on muuttuva minuus kuin puuttuva minuus. Me ollaan koko ajan olemassa.
Olen luullut olevani välillä keskeneräinen, mutta eihän me koskaan olla valmiita. Keskeneräisyys on luonnollinen olotila. Siihen ei tarvitse pyrkiä, siihen synnytään.
<3:lla Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti