"Olla hiljainen on pahinta, mitä sä tiedät."

Kävin about viikko sitten katsomassa Helsingin Kansallisteatterissa Olipa kerran minä -näytelmän, joka pureutuu narsismiin. Se sisältää narsistisia tunnustuksia ja on todellakin puistattava sisällöltään. Sen on kirjoittanut Heini Junkkaala ja ohjannut Milja Sarkola, jotka ovat ennenkin tehneet yhteistyötä. Tapahtumat läväytetään katsojien eteen kokeellisen teatterin keinoin ja ihmettelen, jos kukaan poistuu sieltä menemättä itseensä. Näytelmän jälkeen on nimittäin otollinen hetki tutkiskella omaa sisäistä maailmaansa, sillä se jättää mieleen leijumaan kysymyksiä.

"Mä en enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä" laukoo päähenkilö. Kuinka totta se on teatterin ulkopuolella monien kohdalla? Tarvitsemme muiden katseita. Mutta kuka jaksaa katsella ja ketä? Ja mihin me oikeastaan tarvitsemme muiden katseita? Ja onko katseiden laadulla myös väliä, vai onko olennaista vain saada niitä?

Myönnän, että tarvitsen muiden katseita. Haluan tulla huomatuksi. Mutta en millä tahansa tavalla. Haluan, että minut huomataan aiheellisten asioiden kautta. Noin niin kuin periaatteessa. Päivittäisessä elämässä ihmisiä kohdataan monin tavoin. Osoitetaan välittämistä toisiamme kohtaan, huomioidaan "mitä kuuluu" -tyyppisillä kysymyksillä ja tervehditään. Sillä tavoin kaikilla on oikeus tulla nähdyksi, koska muuten tulee epäreilusti sivuutetuksi. Ja minusta on normaalia ajatella sillä tavoin.

Haluan tulla huomatuksi minulle tärkeiden asioiden kautta. Pidän siitä, kun ihmiset osoittavat kiinnostustaan kirjoittamistani kohtaan, koska se on minulle tärkeää. Pyrin huomaamaan, mikä on kenellekin tärkeää ja puhun heidän kanssaan siitä. Minusta se, että keskustelee toisen kanssa siitä, mikä on hänelle tärkeää, on sen osoittamista, että arvostaa toista ja mahdollisesti haluaa oppia tuntemaan hänet paremmin. Mieti, kuinka hyvä ja lämmin tunne siitä tulee, kun joku haluaa keskustella kanssasi sinulle tärkeistä asioista?

Tykkään puhua itsestäni. Eikö olekin mielekästä puhua aiheista, joista tietää paljon, ja arvelisin, että tiedämme itsestämme eniten maailmassa. Olemme itsemme kanssa joka ikinen hetki, jokainen silmänräpäys kuluu omassa ruumiissamme. Mutta en koe olevani itsekäs. Minusta on hyvä haluta puhua sopivissa määrin itsestään, koska muuten kenenkään ei ole mahdollista oppia tuntemaan meitä. Omista ajatuksistaan ja tekemisistään puhuminen on aina itsestään puhumista. Miten sitä voisi välttää? Ei sitä tarvitsekaan. Terve ihminen ymmärtää itsestä puhumisen määrän sallittavuuden.

En usko, että kukaan ihminen on vailla narsistisia piirteitä. Ne on vain osattava pitää aisoissa. Voiko hiljainen ihminen olla narsisti? Olipa kerran minä -näytelmässä narsistille olisi pahinta olla hiljainen, joten se sotii sitä ajatusta vastaan. Mutta enpä tiedä. Ihminen voi olla millainen vaan. Tietynlainen hiljaisuus voidaan nähdä vallankäyttönä, mutta kavahdus muita kohtaan on jo pelkoa oman itsensä näkyvyydestä ja narsisti tahtoo erottua, piirtyä esiin ihmisjoukosta.

Voiko tarve tulla nähdyksi tappaa? Yksinäisyyteen voi kuolla, joten uskon, että tarve tulla nähdyksi voi koitua kuolemaksi. On pelottava ajatus, kuinka minättömyyden kokemus voi ajaa ihmisen törkeään hyväksikäyttöön muita ihmisiä kohtaan. Miten moraaliton täytyy olla, kun muut ihmiset ovat tärkeitä vain sen vuoksi, että voi itse olla tärkeä? Narsistin tielle sattuneista ihmisistä tulee rikottuja, käytössä kuluneita roskakasoja, jotka jätetään kitumaan kuin puoliksi lopetetut eläimet. Ja pelottavaa tässä on se, että narsistin voi nähdä peiliin katsoessaan. Jokainen meistää taistelee sen kanssa.

<3:lla Nora