Palapeli

Muistan, kuinka tylsänä pidin palapelin kokoamista lapsena. En siksi, että piti vain istua paikoillaan sitä tehdessään, vaan, koska tunsin, etten saanut koskaan oikeita paloja kohdilleen. Paitsi nurkkapalat. Ja reunapalat. Mutta en tuntenut niistä enää ylpeyttä, kun ymmärsin, että niiden oikein asettaminen on helppoa kaikille. Sitä voi verrata elämään. On yksinkertaista asettaa tietynlaiset kehykset ympäröimään sitä, kuka on ja mitä haluaa, mutta kaiken kehyksen sisällä olevan järjestäminen vaatii jo taitoa. Sitä minulla ei ollut palapelien kanssa.

Sekaan mahtuu niin paljon vääriä paloja. Vääriä ihmisiä. Väkisin ei saisi yrittää mitään, silloin vain hajottaa lisää. Rikkoo enemmän kuin tahtoisi. Voiko väärät palat vain heittää pois, väärille ihmisille sanoa, että menkää pois? Kaikki ei kuulu samaan peliin. Mutta mistä tunnistaa siihen kuulumattomat?

Minua inhotti lapsena, kun meille ostettiin todella vaikeita palapelejä. Vaikeustasoa nostettiin. Elämä vaikeutuu koko ajan, vaikka oikeasti se on aina yhtä hankalaa. Murheet vain muuttuvat, kasvavat ihmisen mukana. Lapsena ajattelin, että kun olen aikuinen, voin leikkiä barbeilla vaikka koko yön. Sitten minun ei tarvitse enää etukäteen itkeä sitä hetkeä, kun leikit pitää siivota pois, ja uskoa kun sanotaan, että päivä se on huomennakin. Luulin, ettei minulla ole sitten enää mitään murehdittavaa, kun voin leikkiä aina.

Leikki kyllä jatkuu aikuisenakin, mutta ei enää barbeilla. Eikä palapeleillä. Nyt voi oikeasti sattua, ja on sattunutkin. Enää ei voi vain puhaltaa peliä poikki, sanoa, että nyt loppuu tämä leikki. Elämää ei koota kuten palapeliä. Elämässä ei ole samanlaista logiikkaa, ei valmista kuviota muodostettavaksi. Elämää ei voi jättää kesken. Tai voi, mutta siihen on sen jälkeen mahdotonta palata. Elämää ei voi laittaa hetkeksi pois näkyvistä ja sanoa, että jatketaan huomenna. Seuraavaa päivää ei tule, jos ihminen ei itse avaa silmiä sitä nähdäkseen.

Olisipa elämä yhtä helppoa kuin ne kaikki yksinkertaisimmat palapelit. Kaikki olisi hetkessä järjestetty. Ei tarvitsisi kärvistellä epävarmuudessa, istua tuntitolkulla miettimässä, mikä hitto tässä nyt mättää. Ei tarvitsisi pyytää apua. Voisipa elämän kokoamista jatkaa aina, kun siihen on voimia. Voisipa elämän unohtaa hetkeksi. Ja voisimmepa iloita siitä, kun olemme saaneet elämämme valmiiksi. Mutta emme koskaan tiedä, milloin se hetki kohdallamme koittaa. Pitää osata iloita rakentamisesta, kokoamisesta.

En tiedä, onko minulla elämän sisällön järjestämisen taitoa. Välillä tuntuu, että ei. Mutta mitä se oikeastaan edes on? Eikö pääasia ole, että osaa elää? Siitä se sisältö varmaan myös jäsentyy. Pala palalta elämää kertyy kokoon. Vääriä paloja, harha-askelia, niitäkin on. Mutta se fiilis, kun jokin osuu kohdilleen, oli se sitten palapelissä tai elämässä, niin ei sitä voita mikään. Haluan onnistua, rakentaa jotain ehjää. Siihen kaikkien pitäisi pyrkiä. Elämään niin, että lopuksi on jotain valmista.

<3:lla Nora