Niin muuten.

Niin muuten.
Kysyitkö koskaan, että miksi?
Halusitko saada selville, että miksi?
Vai oliko kaikki itsestään selvää?

Tiedän vaikuttaneeni välinpitämättömältä.
Elämä ylipäätään ei hetkeen kiinnostanut.
Mikään ei innostanut.
Tuntui tarpeettomalta ajatella tulevaisuutta,
kun jatkoajan pyytäminen elämälle
ei merkinnyt ratkaisua ongelmille.
Oli helpompaa suunnitella kaiken loppumista,
tuntui, että ainoastaan se oli todellista.

Olen pahoillani kaikesta,
etenkin siitä pahasta,
mitä olemassaoloni sai aikaiseksi.
Tein turhan reissun.
Tämä matka on viimeinen,
kiitos, että olet sillä mukana.
Lupaan jättää sinut rauhaan,
koska heitin jo kaikki tavarani pois.

Paitsi muuten.
Jätin yhden valokuvan.
Polta se, jos se saa sinut itkemään.
Ennen kuin lähdin,
istuin tyhjässä huoneessa
päälläni flanellipaitasi.
Halasin itseäni ja tunsin sinut.
Halusin niin kovasti kertoa,
mutta vielä kovemmin halusin lähteä.

Et kysynyt, miksi, koska sinulle aina hymyilin.
Niin paljon sinua rakastin.
En tiedä, miten kestit tuskaani, jonka kuitenkin sormiesi lävitse näit.
Et yrittänyt auttaa, koska pidit minua vahvana.
Et ehkä ajatellut, ettei kaikissa ole ollenkaan vahvuutta.
Minut vain heitettiin maailmaan.
Jouduin kokoamaan itseni alusta alkaen,
kaikki palaset eivät edes sopineet kohdilleen.
Rikoin itseni aina uudestaan.
Minut rikottiin.
Unohdettiin, että tarvitsisin jonkun, joka kysyisi, olenko elossa, eikä uskoisi, vaikka sanoisin olevani.
Uskottiin, että kestän kaiken, koska en välitä mistään.

Minusta ei kuitenkaan voi nähdä totuutta.
Olen valhe, johon uskotaan.
En unohtanut itseäni, muut unohtivat.
Vaikka pyydän teiltä anteeksi,
olen vihainen, etten saanut elämältä tarpeeksi.
Miksi ihmiselle annetaan jotain, mutta ei kaikkea?
Aina sanotaan, ettei pidä tyytyä vähään, täytyy olla kunnianhimoinen.
Muuten ei pärjää elämässä.

En pärjännyt.
Minulle ehdotettiin terapiaa. Sanoin, ettei se auta.
Minulle ehdotettiin lomaa. Sanoin, etten tarvitse sitä.
Tiesin jo silloin, etten halua tulla takaisin.
Ostin menolipun taivaaseen.
Viimeinen lähtö.
Tarpeeksi aikaa pakkaamiseen.
Hyvästellä en aio.
Korkeintaan sanon lähtiessäni "rakastan sinua" ihmiselle, joka on yrittänyt pitää minut elossa.
Hän kesti niin paljon.
Olen iloinen, ettei hänen tarvitse enää jaksaa puolestani.
Olen iloinen, että hän saa unohtaa minut.
Hän saa elää.
Muut saavat elää.
Minun piti elää.
Pian saan vapauttaa itseni taakasta, jota myös elämäksi kutsutaan.

En saanut paljon hyvää aikaiseksi,
en ota muistoja mukaan raahattaviksi.
Ne hidastavat kuolemaa, jota olen tehnyt koko elämäni ajan.
Saan vihdoin unohtaa,
ja kerrankin muut joutuvat muistamaan.
Sinun en kuitenkaan tahdo muistavan,
koska rakastin sinua.
Et saa selville, miksi lähdin, vaikka aina sen kuitenkin tiesit.
Et koskaan pitänyt minusta kiinni nukkuessamme,
vaan annoit minulle vapauden lähteä, kun halusin.

Tänään et kata illallista kahdelle.
Et ole kyllä tehnyt niin aikoihin,
koska en ole hetkeen syönyt iltaisin.
Ihan kuin sillä tavoin olisin voinut lakata olemasta.
Olen aina nälissäni, koska en tule täyteen elämästä.
Voisit sanoa, että odotin liikaa.
Ihan varmasti odotin!
Minultakin vaadittiin aina niin paljon.
Ei ole helppoa olla ehjä rikkinäisenä, kokonainen puolikkaana.
Ei ole helppoa olla ihminen.
Kerään itseeni pahan olon.
Kuivasin sinunkin kyyneleesi, ja näitkö,
miten ne syöpyivät ihooni.
Sinulle voi tulla vaikeaa lähtöni jälkeen,
koska joudut ehkä olemaan surullinen.

Ja niin muuten.
Kyllä minä vähän toivon, että itket jälkeeni.
Toivon, että muistelet minua, etkä polta valokuvaani.
Tiedän, missä säilytät tulitikkuja.
Heitin ne pois, jos et vaikka jaksaisi ostaa uusia.
Olit ehkä ainoa, jolle olinkin totta.
En koskaan valehdellut sinulle, et vain kysynyt mitään.
Itsestään selvyydessä ei ole mitään selvää,
joten toivottavasti et syytä itseäsi mistään.

Sitä olisi kyllä vaikea uskoa, koska tiesit, miten itseäni vihasin. Ja samalla muita.
Ei minua oltu tarkoitettu tänne.
Muuta kuin viemään surusi pois.
Jos onnistuin edes siinä,
reissuni ei ehkä ollutkaan täysin turha...

Hyvästeleminen on turhaa.
Ainakin se tekee liian kipeää, myönnän sen.
Lähdin jo.
Olen matkalla kotiin.
Jos nyt pääsisin perille.

- Nora Palonen