Life is like a dessert?

Onko elämä kuin jälkiruoka? Turhaa, mutta nautit siitä. Joskus kuivaa, mutta silti haluat viimeisen palan. Kaikki vähänkin hyvä on saatava itselle. Pienistä, kuivistakin murusista syntyy se, mitä elämäksi kutsutaan. Nauttisit edes joka suupalasta. Mutta aina ei pysty, ymmärrän sen. Älä silloin ota koko kakkua, että ne, jotka todella tahtovat herkutella elämällä saavat tehdä sen. Tehdään sinulle sitten lisää, kun jaksat taas ottaa elämästä irti sen, mitä siitä voi irti saada.

Jos elämä on kuin jälkiruoka, siitä saa nauttia harvoin. Siihen panostetaan vain silloin, kun on jokin hyvä syy. Vai kuulutko niihin, jotka makeuttavat jokaista päivää pikku suupaloilla? Asenteesi saattaa olla parempi kuin minun. Näet jokaisessa päivässä jotain hyvää. Odotan aina jotain erikoista ja ainutlaatuista tapahtuvaksi. Voitte arvata, että monen päivän kohdalla olen saanut vain odottaa. Mutta olen alkanut ymmärtää, että eri asiat voivat olla odottamisen arvoisia...niiden ei tarvitsekaan aina olla maailmaa mullistavia.

Mitä, jos jälkiruoaksi lueteltaisiinkin vain elämän kohokohdat. Perhematkat, jouluaatot, ratsastusleirit, rippikoulu, ylioppilaaksi valmistuminen, yliopistoon pääsy...Ne ovat asioita, joita on odottanut, asioita, joita on kokenut vasta tultuaan kylläiseksi siitä tavallisesta arjesta. Jos elämä onkin itse pääruoka? Elämä alkupaloina on nimittäin liian vaatimatonta. Mutta että elämä ei olisikaan harvinaista herkkua! Sopii minulle! Sitten en ihmettele, miksi ihmiset ottavat lautaselleen lisää. Ja pääruokaa saa joka päivä. Joka päivä saa nauraa, kun osaa odottaa oikeita asioita. Ne ovat loppujen lopuksi aika pieniä juttuja. Se, että näet ystävän. Se, että saat esseen kirjoitettua. Se, että uskalsit soittaa hammaslääkäriin. Se, että uskalsit mennä hammaslääkäriin (okei se voi olla jo isompi juttu riippuen siitä, menetkö kuuntelemaan kehuja täydellisestä hammasrivistöstäsi vai poistattamaan viisaudenhampaasi). Mutta siis. Pääruoka voi yltää jälkiruoan tasolle odottamisen arvossaan. En sano, että sinun pitää tyytyä vähempään, koska eihän esimerkiksi ystävyys ole mikään pieni juttu. Ystävän hymy on kirsikka aivan jumalaisen suklaisen kakun päällä!

Kieltäydyn edelleenkin ottamasta joka päivä jälkiruokaa, mutta pääruoaksi elämä maistuu kyllä. Tahdon säilyttää jälkiruoan luxusena. Sellaisena hetkenä, kun elämä on tavallista makeampaa. Silloin tahdon juhlia sitä. Muuten ymmärrän olla vaatimattomampi, tai riippuu kokista...Joidenkin kanssa jo pääruoalla pääsee herkuttelemaan....jotkut osaavat tehdä arjesta juhlaa. Miten on oma laitasi? Millaisen kokin herkkuja syöt? Vai osaatko kenties itse loihtia maukkaat eväät elämään? Mut anyway, älä välitä, vaikka joskus palaa pohjaan. Uusia kattiloita saa, aina voi aloittaa alusta. Kokkaamisen ja elämisen.

Eläkää makeasti, naurakaa useasti!

<3:lla Nora