Vuosi elämästäni

Melko tarkalleen vuosi sitten tein elämäni parhaan päätöksen. Menin Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeeseen. Mietin niihin menemistä jo vuoden 2013 keväällä heti lukion jälkeen, mutta halusin vuoden aikaa miettiä suuntaani. Onko kirjallisuus todella minua varten? Onko se niin minun juttuni, että tahdon opiskella sitä? Välivuotenani opiskelin Turun avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista, ja se osaltaan johdatti minut yliopiston ihmeelliseen, mutta yllättävän pehmeään maailmaan. Sain intoa opiskella. Ja nimenomaan kirjallisuutta.

Pääsykokeisiin lukeminen jäi kuitenkin viime tippaan. Myönnän, etten lukenut yhtä pääsykoekirjoista, Taide, kokemus ja maailma, kokonaan, koska aika meni tiukille. Edellisenä iltana ennen pääsykokeita olin suunnitellut kertaavani asioita, harjoittelevani viimeiseen asti. Mutta en tehnyt sitä. Minusta ei irronnut lukuintoa enää viime metreillä. Niinpä kuuntelin vain Roxettea, istuin olohuoneeni pehmeällä matolla, ja ajattelin, että näillä mennään.

Pääsykoeaamuna olin hermona. En tiennyt etukäteen paikkaa, jossa koe järjestettiin, ja inhoan uusiin paikkoihin menemistä kiireessä. Purskahdin melkein itkuun, kun katsoin kelloa, ja rukoilin, että rakennus, jota lähestyin oli oikea. Se oli. Ja olin tunnin etuajassa. Odottelin ja vilkuilin muita. Aika kului yllättävän nopeasti ja pian jo istuimme suuressa salissa kynät sauhuten kirjoittamassa. Tai jotkut lähtivät sieltä jo puolen tunnin jälkeen luovuttaneina. Mutta pääsin pieneen flow-tilaan, josta olin iloinen välivuoden jälkeen. Pääsykokeesta jäi todella hyvä fiilis!

En uskaltanut kuitenkaan iloita etukäteen, koska ei olisi tapaistani onnistua missään niin helposti. Jollain tavalla kuitenkin tunsin, että olin onnistunut. Olin odottanut vuoden ja varmistunut päätöksessäni omistautua kirjallisuudelle, laitoin paljon itseluottamustani peliin pääsykokeessa. Jos en olisi päässyt, olisin murtunut. Osa identiteetistäni olisi ollut poissa, koska jos jotain osaan, niin kirjoittaa. Onneksi heinäkuun alussa sain tiedon pääsystäni opiskella kotimaista kirjallisuutta. Olin suoraan sanottuna helvetin ylpeä itsestäni. Samoin oli perheeni ja muut läheiseni.

Opiskelujen myötä en ole vain löytänyt alaani, vaan myös paikkaani maailmassa. Olen löytänyt itseni paremmin. En vielä kokonaan, mutta palasia alkaa loksahdella kohdilleen. Arvostan itseäni enemmän. Tiedän, että osaan kirjoittaa. Luotan, että saan aina kirjoittaa. Näen maailman paljon kauniimpana paikkana. Siihen vaikuttaa paljon kaikki yliopistossa tapaamani ihmiset. Niin paljon sydämellisiä tyyppejä, erilaisia persoonallisuuksia ja hauskoja juttuja.

Sieluni on käynyt läpi pysyviä muutoksia, koska olen huomannut, että minusta välitetään. Tiedättekö sen tunteen, kun on aina ollut se, jonne rumat katseet suunnataan, ja yhtäkkiä viereesi tullaankin istumaan ja sinulle jutellaan? Se on aika pysäyttävää. Yläasteella en tahtonut, että kukaan puhuisi minulle, koska ei kellään tuntunut olevan mitään hyvää sanottavaa. Lukiossa olin kiitollinen saadessani olla rauhassa. Yliopistoon mennessäni ajattelin keskittyväni vain opiskeluun. Ajattelin hukuttautuvani kirjavuoriin ja eläväni omissa oloissani, koska yliopisto-opiskelijat saavat olla sellaisia.

Mutta oma fuksiporukkamme osoittautui jo alussa ihan mahtavaksi. Olemme erilaisia ja se on täysin ok. Tuutoreidemme ansiosta ryhmäydyimme suhteellisen nopeasti, ja ensimmäisen lukukauden näimmekin toisiamme aika tiiviisti. Mutta nyt perusopintojen ollessa ohi, on jokaisen kuviot itsenäisemmät. Olen löytänyt rinnalleni neljä upeaa, kaunista, kannustavaa ja huolehtivaa mimmiä, joista välitän sydänjuuriani myöden. Olen iloinen saadessani jakaa asioita heidän kanssaan ja tehdä heidät onnellisiksi. Olen kiitollinen kaikista hetkistä, jolloin nauramme silmät kyynelissä maailman ällöttävimmille jutuille, ja niistä hetkistä, kun kuuntelemme toistemme huolia. Rakastan heitä. Mimmit, mä rakastan teitä. Olette suuri syy siihen, miksi yliopistoon pääsy on parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut <3

Olen löytänyt elämääni ihmisen, joka näkee erityisen hyvin suoraan sydämeeni. Siiri <3 En ole koskaan ajatellut pystyväni kertomaan kenellekään niin paljon kuin mitä Sinulle olen puhunut. Arvostan sinua, ja välitän sinusta niin paljon, että sitä on mahdotonta sanoin kuvailla. Toivon, että tekoni ja sanani elämän aikana tekevät sen sinulle selväksi, kuinka tajuttoman tärkeä olet minulle. Kiitos, että olet elämässäni. Kiitos, että kerrot elämästäsi minulle.

Opiskelumotivaatio on välillä ollut kadoksissa, mutta aina se on tullut takaisin. Olen saanut paljon voimia muilta, kun on tuntunut, että ei jaksa. Välillä on ollut syviä epätoivon hetkiä. On tuntunut, ettei paperille irtoa mitään järkevää. Pää hajoaa. Ei jaksa suunnitella, milloin lukee mitäkin, ei jaksa hankkia kirjoja, jotka on kuitenkin jollain toisella lainassa. Mutta tuollaisten hetkien vastapainoksi löytyy paljon onnistumisen tunteita, itsensä ylittämistä ja uusia oivalluksia. Ja arvatkaa mitä? Opiskelu on tietysti ollut suuressa arvossa, mutta olen osallistunut aktiivisesti ainejärjestömme tapahtumiin ja tutustunut ihmisiin. Tehnyt juuri niin kuin ajattelin, etten ikinä uskaltaisi tehdä. Ja arvaatteko mitä? Ilman kaikkea tätä oheistoimintaa ensimmäinen yliopistovuoteni olisi ollut vain puolet siitä, mitä se on nyt ollut. Yliopisto on ihmisten kohtaamispaikka. Ei kannata jäädä yksin, hukuttautua kirjavuoriin, koska silloin menettää kyllä todella paljon.

Yksi minulle aika suuri juttu oli se, kun minut valittiin fuksiporukastamme Venlaksi, ihmiseksi, joka on jollain tavalla auttanut muita, tai jollain muilla perustein ansainnut sen tittelin. Olin siitä todella otettu, ja kotona itkin liikutuksesta. Minusta ei koskaan ole pidetty kouluaikoina kovin paljon, niin miten tuollainen palkinto voi kohdallani olla mahdollinen. Se kosketti hyvällä tavalla.

Ystävien saamisen lisäksi parasta yliopistovuodessa on ollut suhteeni syveneminen kirjoittamista kohtaan. Olen löytänyt omaa tyyliäni. Olen oppinut olemaan odottamatta inspiraatiota. Elämä itsessään on inspiraatio ja me elämme koko ajan. Olen oppinut hyödyntämään musiikin voimaa saadakseni tunteeni pintaan ja siten helpottamaan kirjoittamista. Olen rakastunut iltamyöhäisiin hetkiin, kun saa vain kirjoittaa luovasti ilman rajoituksia. En pelkää tyhjää paperia, en tyhjyyttä sisällä. Se tulee sanoina ulos paperille. Sekin on inspiraation lähde. Tyhjyys nimittäin. Sitäkin olen tuntenut viimeisen vuoden aikana, ja jollain tapaa ihminen on aina yksin.

Välillä on tuntunut ulkopuoliselta bileissä, kun muiden ääni raikuu ja alkoholia kuluu. Joskus olen lähtenyt kotiin kaikki sanat sisälläni, koska en ole pystynyt puhumaan oikein kenenkään kanssa. Mutta suurimmaksi osaksi kaikki tapahtumat ovat olleet kohdallani onnistuneita ja olen viihtynyt hyvin. Olen ylpeä itsestäni, että olen mennyt niihin, vaikka välillä sydän on hakannut hulluna. Uskallanko minä, pelkkä fuksi, liittyä muiden joukkoon. Olen uskaltanut, ja siitä olen iloinen. Ja aion uskaltaa jatkossakin! Eikä se enää vaadi niin paljon rohkeutta. Luotan itseeni enemmän. Sanoisin, että tuhat kertaa enemmän, mutta olen huono matikassa.

Kirjallisuus on ihana asia maailmassa, kirjoittaminen paras. Aion kesällä lukea runoja, proosaa ja näytelmiä. Aion kirjoittaa itse mahdollisimman paljon omia tekstejäni. Ja aion suunnata katseeni hyvillä mielin toiseen yliopistovuoteen. Sitten en ole enää fuksi. Se tuntuu jotenkin oudolta ja haikealta, mutta on aika mennä eteenpäin. Jälleen kerran. Ensi syksynä jatkan sihteerinä Muusan hallituksessa vuoden loppuun asti, ja osallistun Turun kirjamessujärjestelyihin. Opiskelen pääaineeni aineopintoja sekä humanistisen tiedekunnan pakollisia kieliopintoja. Sivuainetta en vielä tiedä. Toivon, että se sisältää luovan kirjoittamisen aineopintoja. Sukupuolentutkimus houkuttaa myös. Nyt ensimmäisenä vuotena olen opiskellut sivuaineenani mediatutkimusta, ja se on ollut mieleistä.

Koko opiskeluvuoden kiteyttääkseni sanoisin, että olen elänyt yhden elämäni parhaimmista vuosista. Jos tämä on elämän parasta aikaa, minulla ei ole mitään hätää. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen, koska vaikka välillä on eri syistä ollut vaikeaa, ja syksyllä oli välillä todella pimeää muuallakin kuin ulkona, olen nyt tilanteessa, jossa tahdonkin olla. Muistelen tätä vuotta lämmöllä ja odotan tulevaa jo innolla sekä suurella mielenkiinnolla. Tämä humanisti on retkensä aloittanut, ja tuntuu, että kotiinpäin ollaan menossa. Kotihan on siellä, missä sydänkin.

<3:lla Nora