Mietteitä metsäpolulta

Päätin ottaa kaiken irti upeista säistä, jotka pääsiäislomalle sattuivat ja kävin leppoisilla kävelylenkeillä. Jotkut lenkit tein tulevalla asuinalueellani, jossa kiersimme isäni kanssa ja suunnittelimme muuttoani. En saa sitä nyt mielestäni, koska muuttopäivä lähestyy lähestymistään, mutta silti pitää vielä odottaa. Toivottavasti saisin avaimet edes muutamaa päivää aikaisemmin, niin pääsisin jo kuuraamaan nurkkia ja viemään osan tavaroista sinne ennen vappua. Nyt ainakin on ollut paljon aikaa suunnitella, jotta asiat sujuvat sutjakkaasti, kun avain kääntyy lukossa ;)

Kuva on pururadalta, jossa niin monet kerrat olen tuulettanut ajatuksiani. Paljon erilaisia ajatuksia. Syksyllä, kun muutin Naantaliin viettämään välivuottani lukion jälkeen, olin usein ahdistunut ja mieleni oli levoton. Tunsin, kuinka sydämeni hakkasi, kun syke nousi lenkkipoluilla ja tiesin sen johtuvan muustakin kuin kävelyn aiheuttamasta fyysisestä rasituksesta. Mietin koko ajan oliko oikea ratkaisu muuttaa Naantaliin, kokonaan pois vanhasta elämästä. Olen siis syntynyt Turussa, asunut hetken Naantalissa, josta muutin kuusivuotiaana Vaasaan. Siellä asuin 13 vuotta.

Ajattelin pääni puhki ahdistukseen asti, kyyneliä säästämättä, miksi muutin Naantaliin, vaikka minua arvelutti. Pois perheen luota, jossa olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sisarukseni, rakas äitini ja minulle tärkeä isäpuoleni jäivät 300 kilometrin päähän. Ennen muuttoa mietin vain haluavani olla onnellinen. Tunsin, ja tunnen edelleen, ettei minulla ole Vaasassa kuin perhe ja muutama ystävä, ei mitään muuta. Kun lukio oli päättynyt, en kuulunut enää mihinkään. Tunsin itseni irralliseksi ja, kuinka tuhottoman monta kertaa äitini ja siskoni ovat kuulleet pelkoni siitä, kuinka en löydä omaa paikkaani tästä maailmasta. Tiesin, että jos jään Vaasaan, en löydä sitä, mitä etsin. Sydämeni tiheät lyönnit lenkkipolulla johtuivat pelosta, etten löydä täältäkään sitä, mitä niin kovasti toivon. Tunnetta siitä, että minulla on hyvä olla, elämälläni on suunta kohti unelmiani ja olen onnellinen. Täytyy sanoa, ettei minulla ole vieläkään hajuakaan siitä, mikä tehtäväni elämässä on, mutta silti, olen onnellinen. Päivät ovat erilaisia, mutta hymyileminen ei ole enää harvinaista herkkua. Olen kuullut lenkillä muutakin kuin sydämeni lyönnit. Olen huomannut linnut, askeleen pehmeät tömähdykset, olen keskittynyt aurinkoon, tuuleen.

Luotan siihen, että elämä johdattaa kunhan ymmärtää tarttua mahdollisuuksiin. Tämän vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon uusia puolia, mitä yritän hyödyntää tulevaisuudessa. Ja se, minkä vihdoin ja viimein olen alkanut sisäistämään, on että oman elämän suunta on vain itsestä kiinni. Siihen voi vaikuttaa itse, niin hyvässä kuin pahassa. Nyt, kun olen löytänyt sisäistä mielenrauhaa, paikan, jossa haluan tällä hetkellä asua ja elää, voin ruveta miettimään tosissani tavoitteita elämälleni ja uskaltaa toteuttaa niitä. On tärkeää olla itselleen rehellinen. Unelmia on aina, mutta rohkeutta niiden toteuttamiseen täytyy kerätä.

                                      Tässä vielä kuva koiratarhasta lenkkipolkuni varrella.... ;)


Näihin mietteisiin on hyvä päättää tältä erää ja painaa pää pehmeään tyynyyn. Lisää mietteitä syntyy varmasti yön aikana ;) Onneksi ajatteleminen on ilmaista, vaikka joskus tuntuukin, että se voi kustantaa terveyden....

Mukavaa viikonjatkoa!

T. Nora