Oli ihanaa kuulla äänesi. Oli ihanaa kuulla siitä, mitä olit tänään tehnyt ja siitä, mitä teet huomenna. Oli piristävää kuulla hymysi äänestäsi. Onneksi unelmiesi toteuttaminen tekee Sinut suurimmaksi osaksi onnelliseksi. Sitä minä juuri haluan, Sinun olevan onnellinen.
Kuitenkin puhelumme päättyi tänään ehkä ensimmäistä kertaa ikinä hiljaisuuteen. Siihen, ettei kumpikaan enää sanonut mitään ja sitten Sinä et enää ollut siellä. Tiedän, että olet vihainen ja pettynyt. Ymmärrän sen ja pyydän anteeksi, vaikka yleensä emme toisiltamme anteeksi pyydä. Ehkä meidän kuitenkin nykyään täytyy. Ehkä me ei enää olla ne kaksi tyttöä, jotka tiesivät toisistaan kaiken.
Emme enää tiedä toistemme elämän jokaista koukeroa. Emme iloja, emme suruja. Maistamme niistä vain muruja, joita ripottelemme toisillemme lausumiin sanoihin. Aina kuitenkin rakastan Sinua ja kerron kaiken minkä voin, ja jos kysyt oikeita kysymyksiä saatan kertoa enemmän.
En halua koskaan menettää Sinua, enkä ole koskaan oikeastaan todella sitä pelännyt. Nyt kuitenkin välillä pelkään. Pyydän, ettet ajelehdi kauas, äläkä lopeta ymmärtämästä minua. Kyllä me ehkä vielä voidaan olla kuin ne kaksi tyttöä, jotka kesäyöt teltassa nukkuessaan takertuivat toisiinsa, kun pelko otti vallan. Ei kai pitäisi olla mitään, mitä emme toisillemme kertoisi. Ennen ei ollut.
Vaikka me emme enää olisi ne samat tytöt, jotka halusivat koulussa istua vierekkäin ja kiivetä katolle kiinnijäämisenkin uhalla, jotain samaa meissä yhä niiden tyttöjen kanssa on. Haluamme kiivetä taivaisiin unelmiemme perässä ja haluamme olla toistemme elämässä. Vai mitä? Istutaan vierekkäin, kun nähdään. Kyllä minä tulen luoksesi ja odotan sitä, kun saan taas halata Sinua tänne saapuessasi. Rakastan ja kaipaan Sinua.
<3:lla Nora
Sinulle, jota onnistuin satuttamaan typeryydelläni. Sinulle sisko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti