Onko rakkaus ylimielistä tulkintaa välittämisestä, joka on mennyt liian pitkälle?

Suhteeni rakkauteen on tällä hetkellä hieman pessimistinen ja olen siitä surullinen. Inhoan liian suuria lupauksia, kohtuuttomia odotuksia. Koen, että ne kuuluvat rakkauteen. Tai rakastamiseen, en tiedä miten asia pitäisi sanoa. Rakkaus ja rakastaminen, r:ää ja aa:ta, mutta jotain oleellista eroa niissä piilee. Ihan varmasti jotain. Toinen on ehkä seksuaalisempaa, toinen enemmän yleistä ja viatonta.

Mutta rakkaus. Onko se sitä, että tiedostaa riskin menettää toinen ja että sitten sattuu aivan saatanasti? Onko rakkaus tietoisen riskin ottamista? Eikö ole pelottavaa elää sellaisen varjon alla? Voihan sitä ajatella, ettei niin tapahdu yhtäkkiä ilman varoitusmerkkejä, mutta kyllä niin tapahtuu. Rakkaus kuihtuu hetkessä olemattomiin. Tai ei ehkä rakkaus, vaan ymmärrys siitä, ettei enää rakasta toista.

Rakkaus on draaman kaaren alku. Niin kauan kuin ei ole rakastanut ketään, ei tiedä todellisesta draamasta yhtään mitään. Jos ystävyyssuhteet tuntuvat välillä hankalilta, niin miten draamalta voisi välttyä parisuhteessa, jossa toinen tunnetaan ihon alta ja päältä. On helppo satuttaa toista, kun tietää, mikä satuttaa häntä eniten.

Vai onko rakkaus jotain sellaista, mitä kukaan ei edes kunnolla tiedä, että mitä se on? Mitä jos rakkautta ei edes ole olemassa? Jos se on vain ylimielistä tulkintaa välittämisestä, joka on mennyt liian pitkälle. Ei ole rakkautta, on vain väärinymmärrettyjä ja liian pitkälle johdettuja tunteita?

Mutta koska kukaan ei koskaan lakkaa puhumasta rakkaudesta, en minäkään niin tee. Onhan siinä jotain hienoa, jotain tavoittelemisen arvoista. Vai onko?